Asioita, jotka ärsyttävät suomalaisessa intersektionaalisessa queerfeminismissä (osa I)

Varoitan jo etukäteen, että tästä tekstistä tulee todennäköisesti pitkä ja sen tarkemmin jäsentelemätön purkaus. En ole kirjoittanut blogitekstejä aikoihin, mutta pidän edelleen tässä kirjoitusmuodossa luontevimpana olla liikaa editoimatta tekstejä jälkikäteen. Koetan nyt kerätä yhteen monia asioita, joista jotkus ovat ärsyttäneet minua jo vuosien ajan, ja toiset ovat vähän uudempia tulokkaita.

Olen viime vuosina jättäytynyt ulos aktivistikuvioista ja jopa niiden liepeillä hengaamisesta ja bileissä käymisestä, koska samat asiat toistuvat joka paikassa. Lähdin myös facebookista, jonka lukuisissa keskusteluryhmissä ja omien kavereiden ja tuttujen seinillä edelleen samat asiat hyppivät jatkuvasti silmille. Välitön ärsytykseni on vähentynyt välittömien ärsykkeiden vähentyessä, mutta pidän silti monia asioita poliittisesti ongelmallisina. Sen vuoksi haluankin nyt ruotia niitä tässä.

Queer ja queerfeminismi käsitteinä

Queer on terminä varsin monitahoinen. Se on omaksuttu Suomeen yhdysvaltalaisesta keskustelusta (josta lisää avautumista myöhemmin!) 1990–2000-lukujen taitteessa. Outoa tai kummallista tarkoittava queer oli aiemmin lähinnä homomiehiin kohdistuva haukkumasana, joka on sittemmin haltuunotettu (reclaim) laajemminkin HLBT-ihmisten käyttöön. (Vierastan muuten termiä HLBTjne-yhteisö, koska en ole koskaan kohdannut missään sellaista yhteisöä, joka ei tekisi arvottavia eroja homojen, lesbojen, bi-ihmisten ja näistä vielä erityisesti erotettujen transihmisten välille.) Tällaisena sana queer kantaa englannin kielessä merkityksiä, joita sillä ei suomessa millään tavalla ole. Termiä on yritetty suomentaa monin eri tavoin: pervo, vinokas, kumma ja uusimpana lähinnä foneettista mukailua (vrt. aikaisempien suomennosten merkityssisällöt) edustava kvääri.

Käsitteelle, joka ylittää aikaisemman homo–hetero-jaottelun, on aivan selvästikin ollut tarvetta. Itseäni kuitenkin riepoo monien ihmisten tapa omaksua queer niin sukupuoli-, seksuaali- kuin muuksikin identiteetiksi. En ole mikään queerteorian asiantuntija, mutta itse olen tavoittanut siitä vähästä lukemastani lähinnä sen ajatuksen, että queer on jotakin, joka jää normaalin, määritellyn ja ymmärrettävän ulkopuolelle. Queer on tilannesidonnaista; päivällisellä vanhoillisten sukulaisten keskellä queeriä voi olla jo se, ettei halua mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Paradoksaalisesti (ja tahattoman ironisesti) nimetyillä Queerfesteillä queeriä ovat huomattavasti harvemmat asiat, sillä erilaisia kehoja, haluja ja suhteissa olemisen tapoja ymmärretään paljon paremmin. Jos queer käsitetään "ei-heteroksi" ja "ei-cissukupuoliseksi", näkymättömiin jää tarpeellinen ja kiinnostava analyysi siitä, millaiset asiat missäkin tilanteessa näyttäytyvät ymmärrettävinä, ja mistä taas ei voi (kielen ja käsitteiden puuttuessa) edes puhua. Nykykäytössä queerin ongelma on se, että se tarkoittaa lähes kaikkea, eikä siis juuri mitään.

Koska queerfeminismissä yhdistyy kaksi vaikeasti määriteltävää sanaa, tulee siitä vielä vaikeammin määriteltävä käsite. Käytännössä se tarkoittaa suurinpiirtein sitä, mitä omaan itseensä tai identiteettiinsä jollain tavalla sanan queer liittävät ihmiset pitävät feminisminä. Mikä siis on aika lailla monia erilaisia asioita. Yhteistä kuitenkin on heteronormatiivisuuden (ja nyttemmin myös cis-normatiivisuuden – huomaatteko muuten, miten uudemmat uudissanat erottaa siitä, että niiden perään tarvitsee herkemmin väliviivan?) kritiikki ja ajatus siitä, että feminismi "naisasiana" on vanhentunut ajattelutapa ja huomiota pitäisi kiinnittää enemmän vähemmistöihin. Tässä myös intersektionaalisuus tulee mukaan kuvoihin; intersektionaalisuus tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että pyritään huomioimaan moninkertaisen vähemmistöön kuulumisen taakka, ja että puhutaan esimerkiksi "patriarkaatin" sijaan erilaisista päällekkäisistä ja risteävistä sortojärjestelmistä (englannin termiä kyriarchy – kreik. kyrios; herra, valtias + lat. & kreik. -archia; jnkn hallinto, valta – ei jostain syystä ole vielä omaksuttu suomeen, vaikka kyriarkia olisi ainakin queeria ja polyamoriaa helpompi ääntääkin).

Määrittelen itsekin kyllä itseni queerfeministiksi, mutta toivoisin, että liikkeen sisällä käytäisiin jonkinlaista keskustelua siitä, mitä kyseinen termi tarkoittaa, sen sijaan että se olisi jotain jota ihmisten tulee tietää. Tästä päästäänkin seuraavaan ärsytyksen aiheeseeni eli

Vaatimus oikeiden termien tuntemisesta

Tieto on valtaa. Aina tietoa ei edes tarvitse olla; riittää, kun antaa muille sen kuvan, että he eivät ainakaan tiedä. Kyselijöiden hiljentäminen ja "väärien" termien käyttäjien nolaaminen ovat totta kai yleisiä ongelmia noin ylipäätään siellä, missä on ihmisiä, mutta queerfeminismi ei ole näille ilmiöille mitenkään immuuni. Ja, usein vaikuttaa, ei myöskään kovin kiinnostunut purkamaan niitä. Kuitenkin liikkeessä puhutaan paljon inklusiivisuudesta (eli siitä, että mahdollisimman monet pystyisivät osallistumaan toimintaan). On kuitenkin aika kyseenalaista syntyykö todellisia toimintamahdollisuuksia, kun osa ihmisistä huudetaan ulos facebook-keskusteluista koska he eivät osanneet sanoa vaikkapa "naisoletettu".

"Naisoletettu" ja "miesoletettu"
muuten ärsyttävät minua ihan jo itsessään. Ensinnäkin termit ovat käsittämättömän kankeita ja epäluontevia – voidaan toki argumentoida, että tämä johtuu siitä että näemme sukupuolijärjestelmän niin luonnollisena, mutta väittäisin että syitä on muitakin. Mielestäni termeillä on paikkansa joissakin keskusteluissa, esimerkiksi kun puhutaan siitä, miten naisiksi oletettuihin ihmisiin kohdistuvat odotukset eroavat niistä, mitä miehiksi oletetut kohtaavat. Sanotaan vaikka, että naisoletetuilla ihmisillä on suuremmat paineet meikata työpaikalle. Ongelmalliseksi termi muuttuu, kun sitä ruvetaan käyttämään yksittäisistä ihmisistä. Kiristelen hampaitani joka kerta, kun kuulen jonkun sanovat, että "siinä porukassa oli kolme naisoletettua ja yksi miesoletettu". Tällaisessa käytössä termi ei kerro yhtään mitään muuta kuin sen, että puhuja sanoo olettavansa kyseisistä ihmisistä kolme ulkonäön tai käytöksen perusteella naisiksi ja yhden mieheksi. Se ei kerro kenenkään muun näkökulmasta eikä välttämättä edes siitä, millaisia oletuksia sukupuolestaan nämä ihmiset kohtaavat muiden ihmisten tahoilta tai muissa tilanteissa. Lisäksi termin käyttöönotto on näin näppituntumalla lisännyt tarpeetonta sukupuolittavaa kielenkäyttöä; suuri osa samoista ihmisistä olisi aikaisemmin puhunut vaikka "neljästä tyypistä", koska ihmisistä nyt vaan on oikeastaan aika helppo puhua sukupuolineutraalisti, kun keskustelu käydään suomeksi.

Vaatimukseen oikeaoppisesta kielenkäytöstä liittyy usein se, että kukaan ei suostu perustelemaan miksi joitain sanoja pitäisi tai ei pitäisi käyttää. Ihmisten pitäisi olla siis valmiiksi tietoisia, mutta kukaan ei kerro mistä ja miksi. Olen kuullut muutamalta ihmiseltä, että kyselyihin perusteluista tai lähteistä joillekin väitteille on jopa vastattu leimaamalla näiden vaatiminen koulutettujen ihmisten etuoikeudeksi. Tämä kalskahtaa jo siinä määrin vaihtoehtoisten faktojen hyväksymiseltä, että se on todella kylmäävää.

Etuoikeudet
ovat myös termi, jota ilman ei pärjää keskusteluissa. Tosin sen sijaan, että etuoikeuksia ja niitä tuottavia järjestelmiä pyrittäisiin rakentavasti analysoimaan, ymmärtämään ja purkamaan, ihmisille heitellään irrallisina sellaisia lauseita kuin "check your privilege" (tosin ilman tällaista selittävää linkkiä!). Samaan aikaan, kun sortorakenteet nähdään monimutkaisina ja risteävinä, etuoikeudet nähdään helposti aika yksioikoisina; niitä on tai ei, ja jos niitä on, pitää olla hiljaa, koska saa puhua kuitenkin kaikkialla muualla ja tulee jatkuvasti kuulluksi ja ylistetyksi siitä, että on oikeassa.

Etuoikeuksia totta kai on joillakin ihmisillä enemmän kuin toisilla, ja on todella ärsyttävää, kun joku kieltää olevansa etuoikeutettu vaikka siksi, että on mies tai valkoihoinen. Olisi kuitenkin kiva, jos ihmiset muistaisivat, etteivät "mies" tai "valkoihoinen" tai edes "valkoihoinen mies" ole koko totuus. Itsekin asetun nykyään tähän kategoriaan, mutta olen siitä huolimatta esimerkiksi transsukupuolinen, köyhä ja lievästi autistinen. Etuoikeuksista puhuttaessa alleviivataan usein myös paljon sitä, onko ihminen trans- vai cis-sukupuolinen. Väitän kuitenkin, että niissä tilanteissa joissa etuoikeudet paljolti syntyvät, ei merkitystä ole ihmisen kokemuksella vaan ulkonäöllä. Ainakin itse olen hypännyt aivan naurettavan miesetuoikeutetuksi huolimatta siitä, etten edes ole mies, vaan muunsukupuolinen trans ja osa-aikafemme. Vastaavasti osa cis-sukupuolisista kokee vaikeuksia mennä läpi sukupuolessaan, koska heidän fyysinen olemuksensa eroaa joidenkin mielestä liikaa normeista.

Huolimatta siitä, että kaikki tunnustavat, ettei ihminen voi itse valita etuoikeuksiaan, "etuoikeutettu" esitetään usein kuitenkin jollain tapaa vähän syyllisenä omaan oletetusti parempaan asemaansa. Toivoisin, että lyömäaseen sijasta etuoikeudet voitaisiin nähdä myös mahdollisuutena toimia erilaisissa ympäristöissä. Historiallinen fakta on, että mikä tahansa sorrettu ryhmä tarvitsee asiaansa edistääkseen myös etuoikeutettujen apua. Jo pelkästään strategisessa oman edun tavoittelumielessä on haitallista pakottaa osa ihmisistä koloihinsa häpeämään sitä, etteivät ole syntyneet huonompaan asemaan.

Trans- ja cis-sukupuolisten vastakkainasettelu

Samalla tavalla kuin homo- ja lesbopiireissä silloin joskus 2000-luvun alussa puhuttiin (ja ehkä puhutaan vieläkin, en ole paljon hengaillut) "hetskuista", puhutaan tietyissä queer-porukoissa nykyään halveksuvaan sävyyn "cissuista". Hetskun lisäksi, tai ehkä ennemmin, "cissu" rinnastuu siihen t-sanaan, jonka kyllä tiedätte kaikki tiedätte. Otan itsekin toki tässä kantaa ikään kuin toisen sanan puolesta ja toista vastaan kirjoittamalla toisen ja vain vihjaamalla toiseen. Sen lisäksi, että t-sanaa on käytetty ja käytetään edelleen haukkumasanana, sitä on käytetty (toivottavasti ei enää käytetä) myös "neutraalina" terminä. Olen nähnyt sen esimerkiksi transpolin toimistossa jonkin toimiston oman muistion otsikossa. Vaikka "cissu" ei mielestäni ole millään tapaa asiallinen termi enkä toivo sitä käytettävän, cis-sukupuolisten ei kuitenkaan tarvitse törmätä siihen esimerkiksi mennessään ilmoittautumaan lääkärin vastaanottoajalle. Katsonkin voivani kirjoittaa sanan tähän ilman, että se on millään tavalla asianomaisille triggeröivää (tästäkin termistä lisää myöhemmin!) tai että sillä ylläpitäisin sortavia rakenteita.

Yritän nyt kuitenkin palata otsikon alle. Kuten jo äsken totesin, etuoikeudet ovat yksi asia, joita cis-sukupuolisilla katsotaan lähtökohtaisesti olevan kun taas transsukupuolisilla ei. Tämä johtaa asenteisiin, joiden mukaan cis-sukupuolisista saa sanoa aika lailla mitä tahansa, koska nämä ovat kuitenkin maailmassa niin hyvässä asemassa, että se ei hetkauta yhtään mitään, ja vaikka hetkauttaisikin, niin se olisi ihan oikein, koska kaikki transihmiset ovat joutuneet kuitenkin kärsimään niin paljon. Mielenkiintoisella tavalla tämä aggressio kohdistuu kuitenkin pääasiassa ja ehkä jopa lähes pelkästään cis-miehiin; ei-transsukupuolisia naisoletettuja queerfeministipiireissä on jo feminismin perinnön vuoksikin aika paljon.

Huomasitte ehkä, että en nimitä näitä ihmisiä yksioikoisesti cis-naisiksi. Mielestäni trans–cis-jako on epätyydyttävä, kuten binääriset jaot noin ylipäätään tuppaavat olemaan. Kaksinapaisessa järjestelmässä on oltava jompaa kumpaa, eikä liikkuvuuden varaa välttämättä ole. Trans–cis-jako kuitenkin törmää mielestäni samoihin ongelmiin kuin niinkutsuttu perinteinen (joka ei tietenkään ole ihan niin perinteinen aina ja kaikkialla läsnä ollut) jako kahteen sukupuoleen, miehiin ja naisiin. Transsukupuolisuus, tai edelleen virallisessa diagnostiikassa ja lakitekstissä transseksuaalisuus, voidaan määritellä lääketieteellisesti, jolloin transsukupuolisia ovat ne, joille transsukupuolisuus diagnosoidaan. Sen voi myös määritellä täysin toisella tavalla, siirtämällä määrittelyvallan ulkoiselta auktoriteetilta ihmisen sisälle. Tässä tosin törmätään siihen ongelmaan, että transsukupuolisuus on lääketieteen määrittelemä käsite, ja loppujen lopuksi harva ihminen sisäisesti kokee itseään nimenomaan transsukupuoliseksi. Transsukupuolisuus on vain termi, jolla kuvataan sitä, että muiden ihmisten näkemys ihmisen sukupuolesta on ristiriidassa tämän oman kokemuksen kanssa (käännän määrittelyn ennemmin näin päin kuin sanon, että ihmisen kokemus sukupuolestaan on ristiriidassa jne.). Yhtä harva kokenee sisäistä cis-sukupuolisuutta.

Transsukupuolisuus siis edellyttää tiettyä sisäistä sukupuolikokemusta. Entä jos sellaista ei ole? Itse näen sukupuolen ensisijaisesti sosiaalisena kategoriana ja sosiaalisena vaatimuksena. Yhteiskunnassa, joka on rakentunut näin vahvasti sukupuolijaottelulle, ihmiseen ei osata suhtautua jos hänen sukupuolensa ei ole tiedossa. Tässäkin kysymys on ulkoisesta olemuksesta, ei sisäisestä kokemuksesta, koska sisäinen kokemus ei näy yhtään mihinkään. Eikä näy sekään, jos sisäistä kokemusta sukupuolesta ei ole, niin kuin vaikka itselläni ei. Koska olen läpikäynyt tiettyjä lääketieteellisiä ja juridisia prosesseja, ja minulla on diagnoosi sukupuoli-identiteetin häiriöstä, olen kuitenkin transsukupuolinen riippumatta siitä, mikä kokemukseni sukupuolesta on tai ei ole. Samankaltainen kokemuksen puuttuminen voi olla myös sellaisella ihmisellä, joka ei ole mainittuja prosesseja läpikäynyt eikä ole niistä kiinnostunut, ja joka siis poikkeaman puuttumisen kautta, sekä tietysti ulkonäöllisistä asioista riippuen, määrittyy queerfeminismin termein cis-sukupuoliseksi.

Trans–cis-jakoa voidaan ajatella myös sukupuolen problematisoinnin, muuttamisen tai siihen tyytymisen kautta. Jos koen tarvetta tehdä fyysiselle ruumiilleni tai sosiaaliselle identiteetilleni jotain, joka muuttaa sitä miten edelliset sukupuolittuvat, olen transsukupuolinen. Jos en, olen cis-sukupuolinen. Tunnen kuitenkin transihmisiä, jotka eivät koe tarvetta tehdä minkäänlaisia fyysisiä muutoksia tai edes vaihtaa nimeään. Samoin tunnen cis-sukupuolisiksi määrittyviä, jotka saattavat kokea voimakastakin inhoa tai epämukavuutta oman ruumiinsa sukupuolipiirteitä kohtaan ja haluaisivat niistä eroon, mutta eivät ajattele, että se vaikuttaa heidän sukupuoleensa.

Kun ylipäätään koko jako on niin häälyvä ja epäselvä, niin tuntuu aika typerältä olettaa että toiseen ja vain toiseen ryhmään kuuluu ilmiselvästi joitakin tiettyjä ominaisuuksia.

Trigger warnings

Viittasin äsken ohimennen triggeröitymiseen, joten voinkin tässä seuraavaksi käsitellä trigger warningeja, jotka tunnetaan myös content warningeina. Termiä suomennetaan käytännössä yleensä niinkin pitkälle, että puhutaan trigger- tai content-varoituksista, vaikka sisältövaroituskin on aivan käyttökelpoinen termi. Käsittääkseni sisältövaroitukset tässä muodossa (sisältövaroituksiahan ovat myös esimerkiksi paljon pilkattu Parental Advisory tai elokuvien ikärajat) ovat syntyneet feministisillä tai vertaistuki-nettifoorumeilla, joissa esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa kokeneet ovat voineet kertoa kokemuksistaan (esim. content warning: rape). Tällaisina sisältövaroitukset ansaitsevat mielestäni paikkansa aivan hyvin, ja niiden käyttöä voisi jopa laajentaa niin, että vaikka televisiosarjoissa varoitettaisiin jakson sisältämästä seksuaalisesta tai muusta väkivallasta.

Sisältövaroituksia on kuitenkin alettu vaatia, ja tuottaa, käsittämättömän moniin yhteyksiin. Jätin esimerkiksi menemättä Tampere Queer Festivalille, koska suoraan sanottuna vitutti ihan liikaa se, että iltabileiden ohjelmakuvauksessa oli sisältövaroitus perhosten maininnasta esiintyvän artistin laulujen lyriikoissa. Juttelin tässä taannoin erään ystäväni kanssa, joka totesi että ihan oikeasti posttraumaattisesta stressireaktiosta kärsivänä ärsyttää nähdä tällaista. Yksi silmiinpistävimmistä ongelmista on mielestäni se, ettei minkäänlaista avointa keskustelua siitä, millä perusteella sisältövaroituksia tehdään, ole varsinaisesti käyty. Olen pariin otteeseen nähnyt viitattavan tähän nimettömien tahojen ilman lähdeviitteitä ja perusteluja kokoamaan listaan, jossa triggereiksi mainitaan muun muassa kiroilu, suostumuksellinen seksi – sekä tietysti ne aiemmin mainitut hyönteiset (eläintieteellisesti korrektisti eroteltuna hämähäkeistä, mutta ihan oikeasti, tarvitsevatko nämä vielä erilliset maininnat?).

Yhdysvalloissa, joista tämäkin keskustelu on paljolti peräisin (mistä vihdoin lisää seuraavan otsikon alla), on paikoin menty niin pitkälle, että yliopisto-opiskelijat vaativat opetukseen trigger-varoituksia ikävistä asioista (suosittelen lukemaan linkatun tekstin kokonaan, se sisältää paljon hyvää pohdintaa). Suomessakaan ei ole perustelematonta kysyä, miltä kaikelta ihmisellä sitten pitäisi olla oikeus välttyä? Jos osallistun tilaisuuteen, jossa luetaan kaunokirjoja ääneen, en halua etukäteen tietää, että sivulla 13 mainitaan kuukautiset ja vatsakivut, ja sivulla 14 seksi ja alkoholin ajattelu (tämä esimerkki on todellinen, enkä edes liitoittele, joskin sivunumerot ovat hyvin todennäköisesti pielessä). Ja jos jo fiktiiviset asiat ovat potentiaalisesti vaarallisia, entä sitten uutiset todellisista? Mielestäni minulla ei ole oikeutta olla tietämättä sodista, vainoista ja väkivallanteoista siksi, että joku on joskus sanonut minulle jotakin ikävästi. Eikä edes siksi, että olen itsekin kohdannut väkivaltaa. Silloin, kun eivät vaikuta aivan totaalisen absurdeilta, trigger warningit näyttäytyvät usein etuoikeutettujen ihmisten vaatimuksena saada pistää päänsä pensaaseen, koska eivät ole yhtä etuoikeutettuja kuin joku etuoikeutetumpi. Kovin monella ei tässä maailmassa ole varaa päättää, mille altistuu, ja sanat tuntuvat monista asioista vähäpätöisimmiltä.

Yhdysvaltalaisen diskurssin suora omaksuminen

Kuten on tullut nyt muutamaan otteeseen todettua, suuri osa queerfeminismistä ja intersektionaalisesta feminismistä on omaksuttu Yhdysvalloista, mikä on tietysti sikäli luontevaa että itse käsitteetkin ovat sieltä peräisin. Kulttuureissamme on kuitenkin merkittäviä eroja. Esimerkiksi etnisen alkuperän, yhdysvaltalaisittain "rodun", merkitykset ovat erilaisia. Suomessa etnistä alkuperää  (tai varsinkaan "rotua") ei tilastoida, Yhdysvalloissa tilastoidaan, mikä kertoo hyvin erilaisista virallisista käytännöistä. Rasismia on tietysti olemassa Suomessakin ja suuri osa siitä on rakenteellista, ja voi hyvin olla että rodullistetun ihmisen kokemukset ovat osin yhteneviä Suomessa ja Yhdysvalloissa. Yhtäaikainen etniseen vähemmistöön ja seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön nostetaan usein for dummies -esimerkiksi intersektionaalisuudesta, samoin johonkin edellämainituista kuuluminen, jos on vammainen. Myös vammaisuuteen kohdistuvat viranomaiskäytännöt ovat erilaisia näissä mainituissa ympäristöissä muun muassa siksi, että Suomessa on (vielä toistaiseksi jonkinlaisena säilynyt) yleinen terveydenhuolto ja vammaispalvelulaki, kun taas Yhdysvalloissa on osavaltiokohtaisesti vaihteleva lainsäädäntö ja katastrofaalisen huono terveydenhuolto, jos henkilöllä ei satu olemaan työnantajan vakuutusta tai reippaasti rahaa.

Intersektionaalisuus on ajatuksena hieno ja tarpeellinen ja avaa selkeästi sitä, ettei ihmisiä voi luokitella ryhmiin yhden ominaisuuden perusteella ja olettaa, että koko ryhmään pätevät samat lainalaisuudet. Mielestäni tämä ajatus kuitenkin vaatisi sitä, että mietittäisiin miten nämä erilaiset hierarkiat ilmenevät meidän omassa ympäristössämme ja millä tavoin ne vaikuttavat ihmisten elämään täällä. Samalla voitaisiin pyrkiä myös hyväksymään, ettei sen ääneen toteaminen, että jotkut asiat toimivat täällä eri tavoilla kuin siellä, tarkoita että kritisoisi intersektionaalisen feminismin ideaa.

En osaa kirjoittaa tähän kovinkaan paljon, koska minulla ei ole mitään selkeää käsitystä siitä, millä tavoilla asiat ovat täällä eri tavoilla ja kuinka paljon ihmiset pohjaavat analyysiaan suoraan jostain muualta omaksuttuihin ajatuksiin. Sen avaamiseen eivät yhden ihmisen kokemukset riitä, ja se vaatisi avointa keskustelua ja sitä, että voidaan olla valmiita myös luopumaan jostakin sellaisesta ideasta, jonka hyväksyminen omissa olosuhteissamme vaatisi omien kokemustemme sivuuttamista.

Kokemusten hierarkia

Kokemuksista päästäänkin siihen, kenen kokemuksilla on väliä ja kenellä on oikeus puhua. Sohaisen varmasti aika moneenkin ampiaispesään sanoessani, että minusta vaatimus siitä, että vähemmistöjen edustajia pitäisi vastaansanomatta kuunnella, on typerä. Ymmärrän toki sen, että halutaan antaa tilaa ihmisille, jotka puhuvat positioista, jotka on pitkään vaiennettu. Ymmärrän senkin, että jotkut ihmiset kohtaavat johonkin ryhmään kuulumisensa takia paljon enemmän kritiikkiä kuin toiset. Esimerkiksi vahvoja mielipiteitä esittävät naiset nähdään helposti aggressiivisina, tai se työpaikan ainoa (julki)homo yliherkkänä tiukkiksena, joka ei osaa ottaa vitsiä vitsinä. Ylipäätään aggressiivisuudesta ja tiukkapiposuudesta ja vitsien ymmärtämättömyydestä voidaan syyttää ja käytännössä syytetään varmasti jokaista johonkin vähemmistöön kuuluvaa (ja naista), joka on koskaan sanonut että hei, ei ole ok että te puhutte tuolla tavalla. Ymmärrän myös, että koska tietynlaiset normatiiviset kokemukset ovat yleisemmin esillä mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa, normista eroavien kokemusten esiin tuomista voi pitää jo sinänsä itseisarvoisena.

En kuitenkaan ymmärrä sitä, että kenenkään vähemmistöön kuuluvan mitään sanomisia ei saisi arvostella, kritisoida, haastaa tai pyytää vähän tarkempia perusteluja. Mielestäni tällainen asenne on päähäntaputtelua, joka ei mahdollista todellista keskustelua yhtään sen paremmin kuin mielipiteiden ja kokemusten totaalinen hiljentäminenkään. Lisäksi se vaikuttaa minusta siinä mielessä epäilyttävältä, että se varaa kritiikin ja sitä kautta keskustelun ja kasvamisen mahdollisuuden vain niille, jotka eivät kuulu milloinkin kyseessä olevaan vähemmistöön. Ovatko vähemmistöön kuuluvat siis valmiiksi täydellisiä, vai ovatko he kyvyttömiä kehittymään? Kumpikaan tulkinta ei vaikuta kauhean hyvältä.

Kokemusten asettaminen arvokkaisiin ja niihin, joita ei näissä keskusteluissa kaivata, noudattavat havaintojeni mukaan pääasiassa jaotteluja linjoilla ei-valkoinen–valkoinen ja trans–cis. Jos tämä rajoittuisi ainoastaan kokemuksiin, se olisi mielestäni aivan perusteltua. Vaatimus voida puhua viiteryhmänsä kesken ryhmälle yhteisistä asioista ei ole perusteetonta ulossulkemista, eikä siinä tarvitsekaan olla tilaa uteliaille kuuntelijoille. Paikoin ulkopuoliseksi rajaaminen tuntuu kuitenkin yltävän myös mielipiteisiin, poliittisiin näkemyksiin ja ylipäätään puhumiseen (tai ennemminkin yleensä kirjoittamiseen, sillä suurin osa näistä tuomioista jaetaan netissä).

Kuten on monessa paikassa todettu, nettikeskustelua ylipäätään leimaa poteroituminen ja samanmielisten kupliin uppoutuminen. Molemmat ovat ilmiöitä, joita esimerkiksi facebookin algoritmit vahvistavat entisestään. Netti on ympäristönä valitettavan huono millekään hedelmälliselle keskustelulle ja aidolle kohtaamiselle. Ehkä tämän vuoksi sellaiset aatteet ja katsomukset, joita omaksutaan hyvin pitkälle netin kautta, eivät myöskään usein pyri kunnioittavaan vuoropuheluun eri mieltä olevien kanssa.

Queerfeminismissä, tai ennemmin ehkä queerfeministeissä, niissä äänekkäimmissä, minua häiritsee se into, joilla eri mieltä olevia tai "typeriä" kysymyksiä esittäneitä leimataan. Koska intersektionaalinen queerfeminismi tunnistaa niin monia erilaisia sortorakenteita, on leimaamiseen vähintäänkin yhtä monia mahdollisuuksia. Voit olla transfobinen, ableisti, rasisti, heteronormatiivinen, cisseksisti tai etuoikeuksien tsekkauksen tarpeessa. Tai "ämpäri", joka kuulemma on ainoa ei-ableistinen haukkumasana, johon liittyen minulla on vähän kysymyksiä. Miksi juuri ämpäri, eikä vaikka lapio, kännykkä tai appelsiini? Missä ja kenellä tämä sana on hyväksytetty? Ja eikö haukkuminen ylipäätään ole ableistista, koska siinä on pyrkimyksenä osoittaa, että haukuttava on haukkujaa huonompi, tyhmempi ja kyvyttömämpi?

...

Alan saada migreenin tämän takomisesta, eikä muistiinpanoistani aiheen suhteen ole käsitelty vielä kuin korkeintaan kaksi kolmasosaa. Jakamalla tämän tekstin useampaan osaan vältyn myös kätevästi siltä länsimaiseen kulttuurihistoriaan kirjoitetulta vaatimukselta, että draamalla ja siis myös blogitekstillä tulisi olla alku, keskikohta ja loppu. Jatkoa seuraa, jos seuraa.

Liittolaisuus ja kenen puolella tässä oltiinkaan?

Törmäsin tällaiseen tekstiin Black Girl Dangerous -blogista (joka on muuten tosi hyvä ja lukemisen arvoinen, ellette ole vielä tutustuneet!). Sanalle ally ei ole vakiintunutta suomennosta ja koko käsite on usein hämärä. Puhun tässä nyt liittolaisesta tai liittolaisuudesta, jolla tarkoitan ihmisiä, jotka eivät itse kohtaa tiettyä syrjinnän muotoa, mutta haluavat vastustaa sitä. Tässä vastustamisessa on kuitenkin usein ongelmia, jotka johtuvat, no, siitä, etteivät liittolaiset itse kohtaa kyseistä syrjintää, mutta haluavat silti käyttäytyä kuin tietäisivät siitä kaiken.

Käytin linkkaamaani tekstiä oman tekstini pohjana ja kerron muutamia kokemiani esimerkkejä numeroituna samoin, kuin linkissä.


1. "Mulla on tähän ryhmään kuuluvia ystäviä, olen siis suvaitsevainen!"

Olen usein törmännyt ihmisiin, jotka ovat sitä mieltä, että kun heillä on ystävä, joka on homo tai trans, niin he voivat sanoa tästä aiheesta mitä tahansa. Koska kyllähän jo se, että heillä on tällainen ystävä, jota he kohtelevat ihan samalla tavalla kuin muitakin, todistaa että he eivät syrji ketään. Paitsi että eivät kohtele. Muita ystäviä, niitä normiin kuuluvia, ei nimittäin koskaan käytetä esimerkkinä omasta suvaitsevaisuudesta.

Eikä yksi kommentti syrjintää vastaan jossakin kahvipöytäkeskustelussa tee kommentoijasta ihmisoikeustaistelijaa, oikeamielistä ja erehtymätöntä. Edes vankka syrjinnänvastainen vakaumus ei tee ihmisestä erehtymätöntä; jos siis joku syyttää sinua syrjivästä käytöksestä tai puheesta, älä puolustaudu siltä sillä, että sinulla on vähemmistöryhmään kuuluvia ystäviä tai että olet joskus toiste sanonut tai tehnyt jotain ehkä tähän asiaan etäisesti liittyvää. Pysy käsillä olevassa aiheessa ja kuuntele, mitä sinulle sanotaan.

2. "Kun tämä on niin kauheaa!"

On ihan ymmärrettävää, että kun joutuu esimerkiksi uuden tuttavuuden kautta tekemisiin sellaisen syrjinnän kanssa, jonka olemassaolosta ei ole edes tiennyt, se tuntuu pahalta. Ja toisaalta tuntuu hyvältä tiedostaa asioita enemmän kuin aikaisemmin, koska silloinhan on tiedostava, eli Hyvä Ihminen. Kuitenkin jokaisen bongaamansa heteroseksistisen, rasistisen, homo- tai transvihamielisen lausunnon, vitsin tai käytännön raportoiminen kyseiseen vähemmistöön kuuluvalle ihmiselle ei ole tarpeen. Me tiedämme, että meitä syrjitään! Usein se täyttää niin suuren osan elämästä, että ainakaan itse en välitä kuunnella vielä lisää esimerkkejä syrjinnästä, johon teoriassa voisin törmätä.

3. "Ne on kaikki niin kuumia!"

Tunnustan: olen itsekin erehtynyt panemaan transfettarin kanssa. Kyseinen ihminen ei tietenkään itse tunnusta olevansa fetisisti, mutta tässäpä muutama syy, miksi itse pidän häntä sellaisena: Lesboksi identifioituminen samalla, kun aktiivisesti hakee TRANSmiesten/-maskuliinisten seuraa. Puhe siitä, miten "te kaikki ootte niin ihania". Keinotekoinen ja liitoitteleva toisen (oletetun) sukupuoli-identiteetin korostaminen. Jatkuva muiden ihmisten outtaaminen.

Minulla ei sinänsä ole mitään fetisismiä vastaan, mutta sen kohdistuessa niin suureen asiaan kuin sukupuoleen (tai ihonväriin tai muuhun tiettyyn fyysiseen tai ihmisenä olemisen ominaisuuteen) pidän sitä ongelmallisena, sillä se ilmenee siinä, että toinen ihminen asettuu  pysyvästi objektin asemaan. Liittolaisuus-kontekstissa tämä tarkoittaa, että joku käyttää tiettyjen ihmisten kanssa heilastelua todisteena omasta avomielisyydestään, ja se vasta ongelmallista onkin. Olen ihminen siinä missä muutkin, ja haluan olla ihmissuhteissani tasavertainen, en maskotti.

 4. "Kohtelen kaikkia samalla tavalla!" ja "Trans tai cis, eihän siinä ole mitään eroa! Te ootte ihan yhtä miehiä kuin muutkin!"

Paitsi että anteeksi, en ole mies. Enkä kaipaa ulkopuolisia ihmisiä määrittelemään, kelpaanko heidän sukupuolikategorioihinsa. Lisäksi transtausta tuottaa pakostakin eroja: vain transihmiset joutuvat todistelemaan sukupuoltaan lääkäreille, viranomaisille ja läheisilleen.

Samaa puhetta käytetään tietysti myös seksuaalivähemmistöistä: "Homous on ihan normaalia! Homot haluaa ihan samoja asioita kuin heterot!" Paitsi etteivät välttämättä halua. Eivätkä kaikki heterotkaan halua niitä asioita, joita heteroiden oletetaan haluavan. Tällainen puhe viestittää, että puhuja hyväksyy minut kunhan pyrin olemaan normaali. Mutta minua ei kiinnosta olla normaali vaan rikkoa normeja; tarkoittaako se sitten, että kohtaamani syrjintä onkin ihan oikeutettua?

Olettaisin että myös esimerkiksi vammaiset ja ei-valkoiset (suomessa ei ole tälle mitään hyvää termiä, englanniksi käytetään lyhennettä poc eli person/people of color) ihmiset kohtaavat samanlaista puhetta, jossa tasa-arvo tarkoittaa sitä, että mitään eroja ei lopulta ole. Että olettehan te yhtä hyviä ja samanlaisia kuin mekin! En edes huomaa vammaasi/ihonväriäsi! Yhteiskunnassa on kuitenkin syrjiviä rakenteita, ja niin kauan kuin ihmisiä kohdellaan eri tavalla johtuen ihonväristä, toimintakyvystä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta, ei kannata puhua kuin mitään eroja ei olisi.

5. & 6. "Mehän puhuttiin jo homoista, eikä se riitä? Ei me voida kaikkia erikoisuuksia ottaa huomioon!"

Esimerkiksi Setan ja muiden tasa-arvon edistämiseen pyrkivien toimijoiden sisälläkin huomaa usein, että moninkertainen vähemmistöihin kuuluminen jää näkymättömäksi. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset oletetaan cis-sukupuolisiksi, vammattomiksi ja suomalaisiksi. Välillä perustetaan joitain erityisryhmiä vaikka transsukupuolisille, mutta cis-seksismi jyllää kaikille tarkoitettujen tapahtumien kuvauksissa.

Olen itse ollut mukana joissain aktivistijutuissa, joissa vammattomat ja valkoiset ihmiset ovat selkeästi yliedustettuina. Koskaan ei ole mietitty, miten tähän asiaan voisi puuttua. En ole itsekään tehnyt mitään asian eteen. Myös laajemmin ongelmiksi myönnettyihin aiheisiin, kuten seksismiin, ei ole välttämättä haluttu puuttua siksi, että se mukamas vie liikaa aikaa oikeilta asioilta.

Kaikkia tapahtumia ja kaikkea toimintaa tulisi tarkastella siltä kannalta, miten hyvin se tavoittaa eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä. Kun huomataan (en sano jos, sillä kaikki toiminta on jollain tavoin normittunutta ja ulossulkevaa ja jos ei huomata, pitää tarkastella paremmin), että jokin ryhmä on aliedustettuna, pitää kehittää erityisiä toimenpiteitä, joilla sen jäsenille mahdollistettaisiin yhtäläinen osallistumistuminen. Se on aikaavievää ja se on rasittavaa ja olisi paljon helpompaa hoitaa asiat niin kuin ennenkin ja hei, miksi ne eivät tule itse kertomaan jos haluavat osallistua? Mutta jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, joka on rakennettu tavoilla jotka rajoittavat ihmisten toimintamahdollisuuksia, täytyy kestää sitä että se vie aikaa ja on rasittavaa ja vaikeaa. Jos se olisi helppoa, se olisi jo hoidettu.

Eivätkä ihmiset välttämättä itse tule ajatelleeksi, että heille olisi mahdollista osallistua johonkin. Minä ajattelin pitkään, että itsepähän olen valinnut etten voi enää mennä uimahalliin, ja vasta kuultuani jonkun kannelleen sukupuolivähemmistöihin kuuluvien huonommista liikuntamahdollisuuksista, tulin ajatelleeksi ettei vika olekaan minussa vaan järjestelmässä.

7. "Mä oon niin kiinnostunut näistä asioista!"

Se on hyvä! Ainakin teoriassa. Käytännössä on huono jos kiinnostus ilmenee niin, että vähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat jatkuvasti selittämään asioita ja vastailemaan kysymyksiisi. Jos olet kiinnostunut, löydät tietoa varmasti muistakin lähteistä (internet, kirjasto). Jopa yksilökohtaisia kokemuksia voi lukea näistä lähteistä, eikä tarvitse ryhtyä kyselemään puolituttujen ihmisten henkilökohtaisesta elämästä.

Jos olet kiinnostunut ja haluat auttaa, kysy: "Tarvitsetteko apua? Mitä voin tehdä?". Älä ryhdy keksimään parannusehdotuksia, jos sinulta ei kysytä; vähemmistöihin kuuluvat ihmiset saavat muutenkin kuulla enemmistöltä, miten heidän tulisi asiansa hoitaa.

8. "Sekin ihminen on samanlainen kuin sinä!"

Jos puhun itsestäni, en ole kiinnostunut kuulemaan että mielestäsi muistutan jotakuta toista, joka epäonnekseen on kohdannut samaan piirteeseen perustuvaa syrjintää kuin minä. Se, että tiedät yksityiskohtia jonkun transtutkimuksista tai lääkityksestä tai muusta, ei tarkoita että asiat olisivat samoin minun kohdallani -- eikä että sinulla olisi jokin oikeus kertoa niitä minulle. Tai jos joku on kertonut sinulle ulostulokokemuksistaan tai siitä, millaista on elää tietyn vähemmistön edustajana. Minä en ole samanlainen kuin muut, eikä minun luokittelemiseni ensisijaisesti jonkin ryhmän edustajaksi tunnu kovin hyvältä. Ja jos kerrot minulle muiden ihmisten henkilökohtaisia asioita, minusta tuntuu etten halua kertoa sinulle omiani, koska en voi luottaa siihen, ettekö kertoisi niitäkin eteenpäin.



Bonuksena: HYVÄKSYMINEN

Saattaa olla yllättävää, mutta en ole kiinnostunut kuulemaan että joku tuntematon ihminen hyväksyy minut tai ryhmän, jota hän katsoo minun edustavan. Mielestäni "Ei mulla ole mitään sukupuolenvaihtajia vastaan, kyllä mä ne ihan hyväksyn" kertoo lähinnä siitä, että sen sanoja katsoo kyseessä olevan jonkin erityisen ryhmän, jota vastaan ihmisillä (ehkä ihan ymmärrettävästikin) saattaa olla jotain, ja että hän on nyt oikein hyvä ihminen kun hänellä ei ole.

Varmaankin jokainen ihminen kaipaa jossain määrin hyväksyntää. Yleensä sitä kuitenkin tarvitaan pääasiassa niiltä ihmisiltä, joiden kanssa on jossain tekemisissä elämässään. Kiinnostaako sinua, hypoteettinen ainakin jossain asiassa valtaväestöön kuuluva lukijani, hyväksyykö joku sinulle tuntematon ihminen jossakin sen, että olet olemassa ja elät elämääsi? Jos vastasit kyllä, väitän että sinulla on pahoja itsetunto-ongelmia. Ehkäpä se onkin se kysymys: vähemmistöön kuuluvien oletetaan olevan jotenkin epävarmempia itsestään, elämästään ja olemassaolon oikeutuksestaan. Näin usein voi ollakin, mutta se ei korjaannu sillä, että joku kertoo "hyväksyvänsä" -- se korjaantuu sillä, että yhteiskuntaa muokataan paikaksi, jossa ihmiset eivät joudu syrjityiksi.

Luopumisesta, valitsemisesta ja epänormatiivisuudesta

Ajattelin aloittaa tämän puhumalla siitä, että olen transsukupuoliseksi epätyypillinen, koska en ole aina tiennyt tai kokenut sukupuoltani samalla tavalla. Sitten toisaalta en kuitenkaan usko, että se on niin kovin epätyypillistä; ihmiset vain kokevat tarpeelliseksi rakentaa loogisen lapsuus--aikuisuus -jatkumon maailmassa, jossa vain harva uskoo olevan mahdollista, että kaikki tytöt eivät kasva naisiksi eivätkä kaikki pojat miehiksi. Luulen, että sukupuolikokemuksen häilyvyys on itse asiassa aika yleistä, mutta siitä vain puhutaan harvoin, koska sille ei ole olemassa sanoja, ei ole käsitteitä joiden piirissä sitä voisi ymmärtää. Itse koen toisinaan syyllisyyttä siitä, etten ole "normaali" transsukupuolinen ja että annan sen kuvan että kaikki transsukupuoliset ovat jotain sukupuolisekoilijoita. Tästä voinee päätellä, että norminmukainen, selkeä sukupuolisuus tulee usein transyhteisöissäkin arvostetummaksi asiaksi - ainakin tiedostamatta, sillä kaikki olemme kuitenkin kasvaneet yhteiskunnassa, jossa määrittelemätön sukupuoli on jotakin epämääräistä ja epäilyttävää.

Mutta nyt olen lähdössä sivuraiteille. Varsinaisesti ajattelin kirjoittaa siitä, miten olen elänyt omaa elämääni eri aikoina kahden eri sukupuolen edustajana. Suurimman osan elämääni olen elänyt tyttönä. Näen siitä edelleen unia. Vaikka siinä oli ongelmansa, siinä oli myös monia puolia, joista pidin -- ja joista olen joutunut myöhemmin luopumaan.

Jonkin aikaa sitten tulin siihen tulokseen, että tutustun ihmisiin pääasiallisesti harrastamalla seksiä. On minulla muutama sellainenkin läheinen ystävä, joiden kanssa en ole pannut, mutta he ovat vähemmistössä. Ja vaikka kaikki laasaslaiset valitukset naisen seksuaalisesta vallasta (so. valinnanvapaudesta) ovat mielestäni aika lailla silkkaa paskaa, on totta että tullessani nähdyksi miehenä olen enemmän uhka kuin mahdollisuus. Tyttöelämässäni sain valtavia määriä seksuaalista huomiota, jonka koin pääasiallisesti positiivisena (olen jostain syystä välttynyt sellaiselta häirinnältä, josta olen kuullut monilta muilta). Enää en saa. Kysymys ei ole pelkästään, tai edes varsinaisesti, siitä, että seksinharrastamismahdollisuuteni olisivat suuresti kavenneet. En tosin harrasta juurikaan satunnaisseksiä, mutta se johtuu paljolti siitä, etten (toisin kuin ennen) vietä kovinkaan paljon aikaa paikoissa joissa siihen olisi mahdollisuuksia. Suurempi vaikutus kadonneella huomiolla on siihen, pystynkö kokemaan itseäni haluttavaksi. Ja vaikka minulla on säännöllinen ja, mitenkään kerskumatta, ihan vitun hyvä seksielämä, minun on silti hankala hahmottaa sitä, että voisin jonkun mielestä olla haluttava. Reippaasti kärjistäen voisin sanoa, että olen ostanut aseman, jossa minua kuunnellaan, luopumalla siitä kokemuksesta, että minua halutaan.

Olen joutunut luopumaan tietyistä muistakin asioista. Esimerkiksi tyttöporukan keskinäisestä solidaarisuudesta; nyt voin olla jonkinlainen liittolainen, mutta joudun harkitsemaan sanojani paljon enemmän, kun puhutaan naisista ja feminismistä, esimerkiksi. Ja joudun itse helposti jonkinasteisen hyökkäyksen kohteeksi, sillä minun kokemukseni kielletään (en ole voinut synnyttää, koska olen "mies", tai olen "aggressiivinen", jos puhun transihmisenä). Minulla ei enää ole puolustajia samalla lailla kuin ennen, ja oikeuteni toimia feministinä saatetaan kyseenalaistaa.

Lisäksi olen huomannut, että omalle sukupuolelleen epätyypillisiksi miellettyjä asioita harrastaviin miehiin suhtaudutaan aika eri tavalla kuin naisiin. Kun tyttönä menin mukaan vieraiden poikien footbag-peleihin, minuun suhtauduttiin aina positiivisesti ja koin oloni tervetulleeksi. Kun "miehenä" vaikka neulon, paikalla on aina joku joka ihmettelee, miten se on mahdollista (naiset) tai vitsailee siitä, että häntä ei ainakaan tähän saa aivopestyä (miehet). Silloinkin, kun positiivisia kommentteja esitetään, siihen tuntuu usein sekoittuvan jonkinlaista varovaisuutta ja pelkoa siitä, että jos ei nyt sanota kivasti niin se raukka masentuu. Väitän, että naisilla on roolivalintojen suhteen suurempi, joskaan ei todellakaan rajaton, liikkumavara ja että epätyypillisiä valintoja tekeviin miehiin suhtaudutaan helpommin negatiivisesti ("Homo!") ja jollain tapaa säälitellen ("Mitenköhän sekin niitä naisten juttuja sitten jaksaa kuunnella") -- tai vastapainoksi maskuliinisuutta ylikorostaen ("Onpa se mahtava isä, kun on lapsen kanssa ihan kahdestaan kotona, siihen pystyy vain harvat miehet" tai "No sillähän sitten työpaikalla naisia riittää, hehheh").

Jonkinlainen luopumisen aihe on myös ulkonäkö ja tyyli. Tiivistettynä: miehille ei tehdä kivoja, värikkäitä, kiinnostavia tai kokeilevia vaatteita. Miesten pukeutuminen on helppoa ja käytännöllistä, joka on toki, no, helppoa ja käytännöllistä. Olen kuitenkin aina kiinnittänyt paljon huomiota pukeutumiseen ja tyyliin ja ilmaissut itseani sitä kautta. Kehossani tapahtuneiden muutosten vuoksi suuri osa naisten vaatteista ei tunnu päälläni hyviltä; ne kiristävät hihoista ja hartioista vaikka muuten olisivat sopivan kokoisia. Enkä oikeastaan halua pukeutua juuri naisten vaatteisiin -- toivoisin vain, että vaatteissa olisi enemmän valinnanvaraa. Jossain vaiheessa selailin paljon japanilaisia tyyliblogeja, joissa värikkyys, söpöt asusteet, hameet ja muu Euroopassa feminiiniseksi mielletty ei todellakaan kuulu vain tytöille.

Kaikkein suurimman luopumispäätöksen teen kuitenkin niissä tilanteissa, joissa haluan olla täysin läpimenevä: silloin joudun luopumaan omasta menneisyydestäni. Mietiskelin tätä, kun kuuntelin muutaman ihmisen puhuvan lapsuuden ja nuoruuden dokumentoinnista, videonauhoista, valokuvista, itse äänitetyistä kaseteista. On etuoikeus voida puhua omasta menneisyydestään ja lapsuudestaan kokematta epämukavuutta, epävarmuutta ja häpeää, tai joutumatta valikoimaan sellaisia asioita, jotka kelpaavat muittenkin kuultaviksi. Minulla ei sitä etuoikeutta ole, ja kuten yleensäkin etuoikeuksien kohdalla, ne joilla on, eivät edes sitä tajua.

En ole johonkin hetkeen kirjoittanut, ja koska ei ole mitään erityisen ajankohtaista juuri nyt, päätin tarttua minulle ehdotettuun aiheeseen siitä, miten raskaus ja synnytys ja ne jutut ovat vaikuttaneet omaan sukupuolikokemukseeni. Vältän tietoisesti sanaa "äitiys", sillä en koskaan kokenut itseäni äidiksi. Olin jo teini-ikäisenä, kun ensimmäistä kertaa lapsen hankkimisasioita aloin miettiä, vakuuttunut siitä etten koskaan halua olla kenenkään "äiti".

Jos on raskaana, on kuitenkin aika hankalaa vältellä äidittelyä. Oman kokemukseni perusteella sanoisin jopa, että mahdotonta. Kaikkein oudointa oli, kun oma äitini -- jota en muuten koskaan ole itsekään nimittänyt äidiksi, vaan etunimellä -- alkoi äiditellä minua. Neuvolassa äidittelyä ja naisittelua tuli jatkuvalla syötöllä, vaikka olisi ihan yhtä mahdollista puhua esim. "raskaana olevasta" ja "synnyttäjästä". Pyysinkin usein, että minuun ei viitattaisi äitinä. Pyyntöäni koetettiin kunnioittaa, mutta kaipa tietynlainen kielenkäyttö on siellä sen verran vakiintunutta, ettei se aina ihan onnistunut.

Silloin, kun en ollut vielä laisinkaan miettinyt sitä, voisinko olla jotenkin trans, suhteeni omaan sukupuoleeni ja vartalooni vaihteli melko paljon, ehkä jonkinlaisissa kausissa tai sen mukaan, millaisten ihmisten kanssa olin suhteissa. En koskaan kuitenkaan pitänyt siitä, että minua kutsuttiin naiseksi. Minulla ei ollut suurta ongelmaa sen kanssa, että olin tyttö, ja ihmettelin, miksi jotkut kokivat tytöttelyn loukkaavana, kun itse koin naiseksi kutsumisen paljon pahempana. Suhteeni omaan kehooni oli melko kaksijakoinen: toisaalta minulla oli tietynlainen ihannekeho, joka oli selkeästi miehen, mutta olin kuitenkin ihan tyytyväinen omaankin vartalooni ja myös sen feminiinisiin piirteisiin. Rintani olivat sen verran pienet, että sain ne sidottua piiloon silloin kun halusin -- joskus 17-18 -vuotiaana bindasin melko pitkän ajan lähes päivittäin. Enää en edes muista, miten aloitin, mutta se tuntui luontevalta ja pidin siitä, miltä näytin.

Raskauden aikana rinnat olivat vähintään yhtä suuri ärsytyksen aihe kuin jatkuva naisittelu. Vaikka en ollut moneen vuoteen bindannut kovin usein, tiesin kuitenkin että se olisi mahdollista, jos haluaisin. Sitten yhtäkkiä se ei enää ollutkaan -- ensimmäisen parin kuukauden aikana tissit kasvoivat vajaasta B-kupista reiluun D-kuppiin, ne olivat pinkeät ja arat, eikä ollut puhettakaan siitä, että niitä saisi enää piiloon jotenkin. Synnytyksen jälkeen ne kasvoivat, onneksi väliaikaisesti, maidon noustessa, vielä koolla tai kahdella, ja samaan aikaan laihduin muuten niin paljon, että painoin kymmenisen kiloa vähemmän kuin mihin olin ennen raskautta tottunut.

Kun ympäristö pitää henkilöä naisena, se ei suhtaudu kovin ymmärtäväisesti siihen, että kyseinen henkilö valittaa sitä, että on laihtunut kymmenen kiloa ja rinnat ovat kolme kuppikokoa isommat kuin ennen. Sitähän kaikkien pitäisi haluta! Ei siinä paljon auta selittää, ettei ole tottunut kehoonsa tällaisena eikä koe kuuluvansa siihen, kun ne, jotka eivät vain ohita koko puheenaihetta käsittämättömänä tai huomionhakuisuutena, sanovat vain että olisit tyytyväinen.

Muistan yhden tietyn hetken, kun olin lapsen kanssa bussissa, ja bussin keskiosassa oli kaksi äitiä lastenvaunuineen. Tuijotin heitä jä mietin että mä en mitenkään voi olla samaa kuin noi. Tuntui täysin käsittämättömältä, että muu maailma piti minua samanlaisena, että sen, että olen punkenut sisuksistani ulos lapsen, pitäisi jotenkin yhdistää minua ihmisiin, joiden kanssa en kokenut mitään yhteistä. Oli kammottavaa kuulla äidittelyä jopa omilta ystäviltäni, se tuntui jonkinlaiselta todistukselta siitä, etteivät he sittenkään tunne minua ollenkaan.

Imetin yli kaksi vuotta, pääasiallisesti sen takia että se oli mielestäni helpompaa kuin olla imettämättä. Vielä prosessiinlähtöpäätöksen jälkeen imetin joitakin kuukausia, kunnes se alkoi ahdistaa liikaa. Suurimmaksi osaksi en kuitenkaan kokenut imettämistä ahdistavaksi. Teini-ikäisenä vietin paljon aikaa julkisilla paikoilla ilman paitaa, koska ajattelin, että jos pojat saa niin mäkin saan. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin sen, koska alkoi olla liikaa kokemuksia epämiellyttävän lähelle tulevista tuijottajista. Imettäminen julkisella paikalla oli siitä hauskaa, että saattoi rikkoa naiskeholle asetettuja näkymättömyyssääntöjä eikä kukaan kehdannut tulla huomauttamaan siitä mitään. (Kerran tosin lapsen vauva-aikana jouduimme melko outoon tilanteeseen, kun olin bussissa lapsen toisen vanhemman kanssa; vanhempi nainen tuli kysymään, että mistäs te tuollaisen oikein olette saaneet. Hölmistyneenä sitten olin että mistä niitä nyt yleensä tulee, ja vähän aikaa tuijoteltuaan täti totesi, että "Ei kun sinähän taidatkin olla nainen! No sittenhän se on ihan luonnollista!". Että terve vaan -- en siinä vaiheessä mitenkään yrittänyt näyttää mieheltä.)

Odotusneuvolat ja synnytysvalmennukset olivat melko tuskaisia meille odottaville vanhemmille. Sukupuolistereotypiat aiheuttivat molemmissa allergisia reaktioita, eikä kumpikaan mitenkään erityisesti samastunut tai sopeutunut omaan fyysiseen sukupuoleensa. Neuvolasta annettiin jokin mainosmateriaalikirjanen, jossa oli erikseen osuudet äidille ja isälle; isän osuuden kansikuvassa "isä" ohjasi pikkuautoa raskausmahan päällä. Epäuskoista hihitystä aiheutti myös kyseisen kirjan opas hoitopöydän valintaan, jossa ilmeisesti jonkinlaista poliittista korrektiutta tavoitellen kehotettiin vanhempia huomioimaan kyseisen varusteen hankinnassa "naisten ja miesten keskimääräiset pituuserot" -- ei siis pariskunnan todellista mahdollista pituuseroa. Ja me olimme joka tapauksessa saman pituisia, mutta silti olisi pitänyt ottaa jotkin keskipituudet huomioon.

Jostain syystä odottaville perheille suunnatussa materiaalissa sukupuolistereotypiat puhkeavat todelliseen hempeän pinkkiin kukkaloistoon ja saavat rautaista, alkukantaista voimaa. Ehkä se on väistämätöntä silloin, kun puhutaan aiheesta johon liittyy ainakin jollain tasolla pimppi ja pippeli, hihi, ja sitten niistä ei voi ihan suoraan puhua, joten täytyy puhua jostain jota jollain epätoivoisella tavalla koetetaan sitten sitoa sukupuoleen ja siihen, että miehet ja naisethan nyt ovat ihan täysin erilaisia, koska on erilaiset hommat tässä lisääntymisessäkin.

Neuvolassa muuten järjestettiin synnytysvalmennus, jonka kätilö aloitti suosittelemalla kaikille pariskunnille, joilla on joskus ollut mitään kommunikaatiovaikeuksia, lukemiseksi John Grayn uraauurtavaa parisuhdeopasta. Kyllä te sen tiedätte. Jos ei muistu heti mieleen, niin kolmen pisteen vihje on, että sen nimessä esiintyy roomalaisia jumalia. Yhden pisteen vihje on, että ne ovat myös planeettoja. Jep.

No, tämän keskellä piti sitten jollain tapaa luovia. Ei ehkä mikään ihme että tuli turhautunut olo välillä. Genderqueeriys ei ollut mikään olemassaoleva tunnustettu vaihtoehto, vaan piti kestää se, että tässä nyt sitten ollaan äiti ja isä. Helvetin kiusaantuneina kiumurtelevat äiti ja isä, mutta äiti ja isä joka tapauksessa.

En kuitenkaan tiedä, kuinka suuri merkitys raskaana olemisella sinänsä oli siihen, että myöhemmin päätin lähteä prosessiin. Kehoni kautta jouduin ennen kaikkea kohtaamaan ulkomaailman harjoittaman sukupuolittamisen vahvemmin kuin aikaisemmin, ja se varmasti vaikutti. Äitinä käsitetyksi tuleminen alkoi merkittävästi vähentää mahdollisuuksiani siihen, että saisin olla korkeintaan tyttö, enkä ainakaan nainen. Sekä lapsen saaminen että kahdenkymmenenviiden vuoden ylittäminen vaikuttivat siihen, että tuli paineita kasvaa aikuiseksi naiseksi. Prosessiin päätin lähteä silloin, kun tajusin että en pysty kuvittelemaan itseäni elämässä aikuisen naisen elämää, vaan itsemurha tuntui huomattavasti realistisemmalta vaihtoehdolta.

Ja vähän myös sen takia, että pelkäsin että minusta tulee isona sellainen kulttuuritäti, joka käyttää huovutettuja korviksia. Ei millään pahalla kulttuuritätejä kohtaan, mutta se tuntui ainoalta pakotieltä normatiivisesta naiseudesta, eikä se todellakaan ollut sitä, miten itse itseni näin tai halusin tulevaisuudessa nähdä.

Jännittäviä asioita!

Sain minulle uudelta blogikirjoittajalta Helinä Kietäväiseltä tunnustuksen, jossa tekstejäni kehuttiin antoisaksi luettaaksi. Kiitos siitä! Mukana tulivat tällaiset ohjeet:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

En itse juurikaan lue blogeja, koska koetan vähentää internetissä käyttämääni aikaa (joka kuluu pääasiassa facebookissa, joten eipä siitä sen enempää). Aion siis itse katkaista ketjun tässä kohtaa, mutta tuskinpa se ketään kovasti haittaa :)

Kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni tahdon kuitenkin kirjoittaa, onhan omasta itsestään puhuminen usein mukavaa, kunhan sen saa tehdä omilla ehdoillaan. Siis, asioita - vaikkakaan ei ehkä niin jännittäviä:

1. Piirrän toisinaan silmät kiinni, koska silloin suhde paperiin ja kynään tuntuu vähemmän painostavalta.

2. Haluaisin osata pukeutua värikkäisiin vaatteisiin, mutta se tuntuu aina siltä kuin yrittäisin olla joku muu, ja haluaisin myös osata olla oma itseni.

3. Päätin tänään kävellä kesällä Porvooseen (Helsingistä), koska en ole ikinä kävellyt ja käveleminen on aika kivaa. Haluaisin muutenkin liikkua enemmän kävellen.

4. Suosikkitaiteilijani ja ainoa idolini on Frida Kahlo. Kahlon maalaukset saavat minut tuntemaan, ettei ihmisen tarvitse etsiä suuria aiheita kovin kaukaa, vaan itseään käsittelemällä voi hyvin päästä kiinni universaaleihin asioihin.

5. Otin viime kesänä napakorun, koska minulla oli vatsakriisi. Järkeilin, että on parempi koettaa koristaa liian isolta tuntuvaa mahaa kuin koettaa päästä siitä eroon. Sitä paitsi pidän siitä ristiriidasta, mikä syntyy kun yhdistää teinityttöihin liitetyn napakorun ja ison, karvaisen vatsan.

6. Tulin vähän aikaa sitten siihen tulokseen, että seurustelu- yms. ihmissuhteet olisivat parempia, jos ihmiset keskittyisivät miettimään ja kertomaan toisilleen, mitä haluavat tehdä toistensa kanssa ja mitä tuntevat toisiaan kohtaan eivätkä sitä, mitä haluavat olla toisilleen (vrt. "Mulle tulee hyvä olo kun halaat mua ja haluan kulkea sun kanssa käsikkäin ja jutella sun kanssa aamuyöhön ja harrastaa sun kanssa seksiä" vs. "Haluan että oot mun tyttöystävä"). Sitten tajusin, että ihmiset usein ajattelevat että se oleminen tarkoittaa sitä samaa kuin ne tekemiset ja tunteet, mutta pieleen mennään juuri siksi että oleminen ei tarkoitakaan kaikille samoja asioita.

7. Epäilen että mulla on Aspergerin syndrooma tai vähintäänkin joitain piirteitä. Sosiaalisissa tilanteissa koen usein, että kaikille muille on kerrottu, miten juuri täällä tulee käyttäytyä, ja mulle ei. Nonverbaalinen viestintä on mulle vaikeaa samalla tavalla kuin vieras kieli; joudun aika usein kääntämään muiden kehollista tms. viestintää päässäni lauseiksi ja ajattelemaan lauseina läpi, miten mun pitää toimia vastatakseni. Kuulemma multa menee helposti myös kehollista viestintää täysin ohi enkä reagoi siihen ollenkaan.

8. Tykkään leipomisesta ja teen superhyvää vegaanista juustokakkua. Mun mielestä vegaaniset leivonnaiset on onnistuneita silloin, kun ihmiset sanoo että "ei maistu yhtään vegaaniselta!". ("Vegaanisuus" - leivonnaisissa - on oma, tietynlainen makunsa, jonka varsinkin jo yhdeksänkymmentäluvun puolella jotain vegaanista joskus leiponeet tai maistaneet usein tunnistavat. Nykyään sitä esiintyy harvoin, kiitos parempien korvaavien tuotteiden.)

Ai niin, lyhyt pyyntö ihmisille, jotka tuntevat minut tai tietävät, kuka olen: kirjoitan tätä blogia anonyymisti syystä. Siksi en halua, että kerrotte muille ihmisille, kuka olen. Jos päätän kertoa, kerron itse. Ihan sama kuin ulostulemisissa yleensä. Kiitos.

Olen aloittanut muutaman tekstin ja jättänyt ne taas kesken. Tässä blogissa on keskeneräisiä tekstiluonnoksia ehkä yhtä paljon kuin julkaistuja tekstejä, mutten koskaan jaksa palata niihin. En ole jaksanut keskittyä yhteenkään tekstiin niin, että olisin saanut sen loppuun asti, ja välillä mietin että mitäköhän pointtia tämänkin asian kirjoittamisessa mahtaa olla. Nyt aion kuitenkin yrittää saada tämän julkiseksi asti, vaikka sitten paljon huonompana kuin haluaisin.

Elän taas leikkauskautta: rintakehää paikkailtiin siirtämällä siihen rasvaa ja muutaman kuukauden päästä sitä parsitaan taas lisää, sillä sain vihdoin viimein lääkärin suostumaan siihen, että nännejäni siirretään. Eihän tästä olekaan tapeltu kuin reilut puolitoista vuotta, lääkärin mukaan vaarana on että menevät sitten siirrettäessä liian ylös, omasta mielestäni niitä voisi nostaa vaikka kymmenen senttiä eivätkä silti näyttäisi oudolta. Lääkäri suostui kuitenkin vaatimukseeni siitä, että nostoa tehdään ainakin kaksi senttiä. Toivottavasti se sitten toteutuu käytännössäkin.

Lisäksi päätin kuitenkin mennä kohdunpoistoon. Alkuperäinen syy siihen, etten halunnut kyseistä operaatiota, oli se että se olisi pidentänyt toipumisaikaa leikkauksesta ja ollut muutenkin isompi operaatio, ja kuvittelin vielä että voisin käydä vuosittain tarkistuttamassa mahdolliset solumuutokset gynekologilla. No, jo aikaisemmin kärsin orgasmin jälkeisistä alavatsakivuista, eivätkä ne ole hellittäneet munasarjojen poiston myötä ollenkaan. Lisäksi en ole käynyt gynekologilla enkä haluakaan käydä, vaikka siihen voisi olla syytä jo senkin vuoksi, että ajoittainen epämääräinen verenvuoto ei ole loppunut, vaan sitä on ollut ainakin kerran munasarjojen poiston jälkeen. Sitä ennen kyse oli siis ilmeisesti siitä, että testosteroni ei lamauttanut omaa hormonitoimintaani, vaan kohdun limakalvo paksuuntui edelleen ja oman veikkaukseni mukaan myös ovulaatioita tapahtui - ainoastaan kuukautiset loppuivat, mikä tarkoitti sitä että limakalvo paksuuntui ja paksuuntui ja aiheutti aika helvetillisiä kipuja, kun ei päässyt vuotamaan ulos. Välillä se vuoti mekaanisen ärsytyksen (so. penetraation) seurauksena, välillä taas söin keltarauhashormonikuurin, jonka seurauksena tuli jonkinlainen tyhjennysvuoto. En tiedä että mitä helvettiä vatsassani nykyään tapahtuu, kun oman ymmärrykseni mukaan limakalvo ei ainakaan enää voi kasvaa. Mutta kivut siis jatkuvat, joten päätin että poistetaan sitten sekin.

Eli yhteensä kolme leikkausta reilun puolen vuoden sisällä; yksi takana, kaksi edessä. Nännien uudelleensijoittelu on tosin vain paikallispuudutustoimenpide.

Tässä viime kirjoituksen jälkeen on ollut aikaa pohtia myös omaa identiteettiäni. Olen tullut sen verran kauan tutkimusjaksosta ja sen jälkeisistä todisteluista seurantakäynneillä ja hetun vaihtoa varten, että voin jo alkaa miettiä sitä, miten itse näen itseni, miten itse haluan toimia ja minkä itse koen mukavaksi. Enää ei tarvitse ajatella sitä, millaisen mielipiteen muut minusta muodostavat, koska se ei enää ole ehtona millekään omassa elämässäni. Aika helpottavaa! Päätin siis, että en häpeile enkä peittele asioita siksi, että ne ovat jotenkin liian tyttömäisiä ihmiselle, joka vaikuttaa miespuoliselta. Varsin iso päätös ja erityisesti häpeämisestä eroon opetteleminen on hankalaa. Vaikka verbalisoin ajatuksen mielessäni vasta muutama viikko sitten, se on kuitenkin vaikuttanut jo aika positiivisesti omaan elämääni, sillä en stressaa enää niin paljon siitä, millaisen vaikutelman annan muille. Pidän kuitenkin tärkeämpänä sitä, että voin toteuttaa itseäni tavoilla jotka tuntuvat minulle sopivilta, kuin sitä että en herättäisi minkäänlaista hämmennystä sukupuolen suhteen. Sukupuolihämmennyksen herättäminen on kuitenkin aina ollut minulle tärkeä osa itseni ilmaisua, ja oli vaikeaa joutua luopumaan siitä monen vuoden ajaksi tutkimusten vuoksi.

Jos luit edellisen kappaleen tarkasti, saatoit huomata että käytin ilmausta "vaikuttaa miespuoliselta". Pidän sitä suhteellisen tarkkana ilmauksena tällä hetkellä: minut tulkitaan epäröimättä mieheksi, mutta en identifioidu sellaiseksi. En ole missään vaiheessa pitänyt itseäni miehenä, ja nyt, kun minulla on mahdollisuus elää omaa elämääni ilman, että jokin psykiatrinen päätöksentekoelin määrää siitä, haluan alkaa irrottautua koko nimityksestä. Nyt, kun olen päässyt ulkonäössäni tiettyyn pisteeseen, en koe että minun pitäisi rakentaa sukupuoltani sanallisille ilmaisuille. En siis ole mies.

No, ehkä joissain määrin koen sanallisten ilmaisujen puutteen hankalaksi. En ole nainen enkä ole mies; mikä sitten voin olla? Miksi oleminen ylipäätään on niin tärkeää? Riittäisikö, jos yksinkertaisesti sanoisin, etten pidä tietyistä nimityksistä ja toivoisin, ettei niitä käytettäisi minusta? Ehkä, ainakin joillekin ihmisille. Toisille taas varmasti ei. Tässä vaiheessa en vielä oikein osaa itsekään sanoa, haluaisinko täsmällisen ilmaisun sille, mitä koen olevani - ja onko se ylipäätään mahdollista, sillä en tiedä onko minulla varsinaisesti minkäänlaista sukupuoli-identiteettiä. Ehkä se, mitä koen, on vain ahdistusta oletettujen identiteettien sopimattomuudesta.